Leiri ohitellen

Kuva: Marjukka Nurmela-Antikainen

Jos ihmisellä on lapsi, joka inhoaa viulunvingutusta, viedäänkö lapsi viululeirille? Ei tietenkään. Jos ihmisellä on puoliso, joka kammoksuu itikoita ja hirvikärpäsiä, viedäänkö puoliso korpileirille? Ehkä ei. Jos ihmisellä on koira, joka ei voi sietää toisia koiria, viedäänkö se koiraleirille? Ehdottomasti – se tekee sille niin hyvää. Niinpä lähden paimensukuisten kesäleirille koirani Nukan kanssa. Matkaseurana ja mallina meillä on Vappu-koira: kaikkien koirien herttainen ystävä.

Henkisesti valmistaudun extreme-urheiluun. Nukalla ei tietenkään ole ongelmia, sehän on luonnetestissä todettu rauhalliseksi ja tasapainoiseksi, mutta miten on minun hermorakenteeni laita? Jokainen uusi koira, joka ylittää Nukan määräämän maagisen kolmen metrin rajan, on sen mielestä ehdottomasti karkotettava, alistettava tai röykytettävä. Toki joskus voi olla kauempanakin opetusta kaipaava koira.

Majoitumme pihapiirin reunalla olevaan aittaan. Laitan Nukan läheiseen koivuun kiinni. Lähin koira (Vappua ei lasketa) on ehkä viiden metrin päässä. Kaikki sujuu hyvin. Alussa Nukka seurailee telttakylän tapahtumia istuskellen, ei yhdy kertaakaan toisten koirien haukuntaan. Leirin edetessä se ei vaivaudu enää edes katsomaan, mitä tapahtuu. Joku leirin koirista on havainnut jotain – kiihtymys saa vallan ja monimuotoinen haukku raikaa. Menen katsomaan mitä Nukka tekee. Se nukkuu koivun juurella täysin rentona selällään. Mutta tämä odottelu ei ollutkaan se meidän ongelma.

Päivittäiseen ohjelmaamme kuuluivat muutamat leirinläpikulut sekä oleskelut porukassa. Koiria on paljon. On uteliaita, on ystävällisiä, on haukkuvia – Nukalle ihan sama. Ensimmäisenä iltana ohituskävelymme on nykivää: yksi askel ja hillintää. Istumme toisten joukkoon ja Nukka esittää hivenenkään meitä päin liikahtaville koirille parhaat irvistyksensä ja murinansa. Ne kyllä tehoavat koiriin, mutta naurattavat jostain syystä ihmisiä. Harjoitusten jatkuessa Nukka pystyy jo istumaan leirissä rauhallisena, tosin se välillä luo halveksivia silmäyksiä riekkuviin koiriin. Ohituksissakin edetään: kaksi askelta kerralla haukkuvien ohi ja sujuvasti hiljaisten ohi. Nukka kehittää omia selviytymistapojaan: kääntää päänsä pois ohitettavista koirista. Leirinkartta on selvästi hahmottunut sille: tuolla on ne ja tuolla se. Sitten, kun olen jo hyrissyt tyytyväisyyttä edistymisestä, tulee uusi koira laumaan: nuori, kaunis narttu. Ja Nukka räjähtää, onneksi on hihnassa. Hoh-hoi-jaa.

Sunnuntaiaamuna lähdemme aamukävelylle. Suurin osa leiristä nukkuu vielä. Rihku emäntineen on pihassa. Ja Nukka menee häntä heiluen Rihkun luo, haistelee ystävällisesti ja tekee kauniin leikkiinkutsu-kumarruksen! Käymme sitten yhdessä ihan tavallisella aamukävelyllä. Huvittavaa on se, että Rihku on Nukan peilikuva. Narsisti, mikä narsisti, siis Nukka. Lenkiltä palattuamme leiri on herännyt. Ennen kapeimpia ohituspaikkoja teetän Nukalla temppuja: istu, maahan, tanssi, niistä se pitää. Ja sitten uhkarohkeasti: seuraa. Jees, seuraten toisten koirien ohi, ihan läheltä! Lopun leiriä Nukka sai sitten leppuuttaa hermojaan. Nukalle palkkana kaikista vaivoista toimi metsäjälki. Kun ajettiin autolla metsätien reunaan, loppui Nukan itsehillintä – vinkunaa, vinkunaa, tahtoo jäljelle.

Hämmästyksekseni huomasin, että mehän selvittiin Nukan kanssa ihan hyvin. Kiitokset leiriläisille yhteispelistä. Voi olla , että tullaan taas...

Leila Snellman, Reviiri 3, 2009