Ei ollut tarkoitus
Ei ollut todellakaan tarkoitus alkaa harjoittaa koiraani toko-liikkeissä ja kaikenlaisissa turhissa tempuissa. Perustottelevaisuudessa toki, kuten olen opettanut muutkin koirani. Täytyy myöntää, ettei ollut tarkoitus edes ottaa koko koiraa kolmanneksi laumaani. Olin jo monta vuotta julistanut " kaksi kättä, kaksi koiraa" ja pennulle oli jo sijoituskotikin valmiina. Mutta en voinut vastustaa jatkuvaa, innokasta silmiin tapittamista – tässä minä olen, mitä tehdään. Ja minä olin loukussa. Hyvä on, mitäs jos istuisit, makaisit, ryömisit, hyppäisit? - Okei, näinkö? Vai näin? Tein siis päätöksen pitää Nukka-koiruli itselläni. Meillähän ei tietenkään koirat tee päätöksiä. Itsenäiseen ratkaisuuni ei vaikuttanut Nukka omine juonineen eikä varsinkaan vanhin koirani Kaisa, Nukan isoäiti, joka jostain syystä omi itselleen juuri tämän pennun. Nukka jäi siis syntymälaumaansa ja osoittautui paitsi koulutusintoiseksi myös hyvin, hyvin itsenäiseksi ja rohkeaksi mitä tulee metsässä juoksenteluun sekä varsinaiseksi irvihampaaksi mitä tulee muihin koiriin.
Harrastetaan siis Nukan kanssa temppujen tekemistä kotona, sisällä ja ulkona. Välillä jo joudun tutuilta kysymään, että mitä sille voisi opettaa. Suurin rajoitus tässä opettamisessa olen tietysti minä, joka en pysty käsittämään kuin yksinkertaisia asioita. Nukka tekee asioita innolla. Jos siltä ei tunnu muuten korvia löytyvän, huutelen: tule Nukka, tehdään temppuja. Minua hämmästytti Nukan into etsiä oikeata ratkaisua. Vanhin koirani Kaisa, joka oppii kaiken haluamansa heti, oli jo nuorena hyvin kriittinen koulutuksen suhteen. Se katsoi minua moittivasti: onko tässä mitään järkeä? Miksi niuhotat hyvä emäntä? Toiseksi vanhin koirani Milla taas haluaa olla koko ajan kiltti ja mieliksi. Yritä siinä sitten korjata suoritusta vähän sivistyneemmän näköiseksi, kun toinen kysyy nöyrästi: kaikkeni yritin, kelpaanko. Kun sanon vinossa istuvalle Nukalle "kunnolla", sen vastaus on "jassoo, okei" ja takapuoli siirtyy.
Koska Nukka on näin outo, päätin lähteä sen kanssa opiskelemaan oikein koirakouluun – täytyyhän sen saada virikkeitä. Ensimmäinen koulukerta (Nukka oli noin 8kk) olikin sitten yhtä juhlaa. Me molemmat, minä ja Nukka, paistattelimme yleisön ihailun kohteena. Noin nuori ja noin hienosti, että se malttaa, varsinainen mallioppilas. Vaikein tehtävä tälle oppilaalle oli, ja on edelleen, toisten koirien ohittaminen. Emäntä siinä unohtuu, hammas paljastuu hyvin helposti ja jostain syvältä kumpuaa matala murina. Tässä kohdassa voin mainita, että Nukka on sievä ja soma, oikein lutusennäköinen. Kävimme kesän alun tätä koulua, lähinnä harjoittelimme koirajoukossa oloa. Koulussa tuli kesäloma, vaan meillä oli into päällä ja siirryimme uuteen kouluun.
Loppukesän ja syksyn olemme käyneet oikeaa koirakoulua. Olemme harjoitelleet ihan ohjeidenmukaisia toko-liikkeitä. Nukka on innoissaan ja minunkin on täytynyt myöntää: tämähän on kivaa. Olemme harjoitelleet seuraamista, istumista, maassaoloa, eri asentoihin pysähtymistä, hyppyä, ruutua ja ties mitä. Kaikkea vähän ja aina jotain uutta. Kotiläksyt olemme pyrkineet tekemään huolella. Tässä tarmokkaassa kotiharjoittelussa olen tietysti onnistunut jo monesti tärvelemään koko jutun. Minun innokas Nukkani alkaakin roikottaa päätään, kun kehotan seuraamaan. Apua! Aloitetaan alusta, lelu namin sijasta käteen ja koira matkaan. Kouluun Nukka lähtee mieluusti ja nauttii siellä olostaan. Joskus se on hyvin valppaana ja joskus vähemmän. Onneksi opettaja on tarkkana: koira ei kontaktissa, koira vinossa, liian kaukana. Tavallisin kommentti on kylläkin: Nukka meni oikein hyvin, mutta … ja sitten pitkä ohjaus ohjaajalle. Itsetuntemukseni on lisääntynyt, en ole tiennytkään miten kummallisia asioita esimerkiksi käteni tekevät omia aikojaan.
Tätä nykyä harrastan siis koirani kanssa turhanaikaisia temppuja ja liikkeitä. Perustelen tätä hömpsötystä tietysti järkisyillä. Sehän on selvä, että harrastus parantaa emännän ja koiran suhdetta ja luo vankkaa pohjaa arkitottelevaisuudelle. Uskon, että näin on. Mutta vaikkei olisikaan, niin aion tästä noustuani sanoa Nukalle: tehdäänkö temppuja. Ja molempien silmät loistavat! Sitä paitsi meillä on oikea tavoite: osallistua möllitottelevaisuuskisaan ensi keväänä. Jos vain saisin sitä ennen jostain ostettua sellaisen "kyllä se kotona osaa"-paidan.
(Josepa 44/2006)
