Töissä pennusta pitäen

Siinä ne loikoilevat sohvalla, päät kirjotuilla tyynyillä, minun koirani. Esittelen ne huvikseni Lapin sohvakoiriksi, mutta oikeasti ne ovat työkoiria. Molemmat olen hankkinut työkoiriksi , vaikkakin heräteostoksina. Siinä ne loikoilevat sohvalla, täydessä työntouhussa, Kaisa ja Milla, minun koirani.

Kaisa - kevään voima

Olin ollut huonokuntoinen jo pitkään. Huhtikuussa 1994 olin sairaslomalla ja nuorin sisareni oli kyläilemassä. Siinä oli edellinen ilta puhuttu elämää puhki, kun lauantaiaamuna sisareni sanoi tarmokkaasti: nyt hommataan sinulle koiranpentu. Vastailin vetelästi, että olin joskus jotain paimentyyppistä tänne maalle ajatellut. Sisareni nappasi sanomalehden, kävi lävitse ilmoitukset: " Täällä on paimensukuisen lapinkoiranpentuja myynnissä. Mitä ne on?" Kummallakaan ei ollut aavistustakaan. Sisareni soitti annettuun numeroon ja siltä istumalta ajoimme Nurmekseen. Perillä oli ystävällisiä koiria ja suloisia pentuja. Lupasin tulla hakemaan niistä yhden viikon kuluttua.

Niin tuli Kaisa, Kaisuli-paisuli, silkkiturkki kaunotar luokseni. Tuli nostamaan minut joka aamu sängystä ylös, viemään kävelylle, pakottamaan minut hymyilemään, pitämään minut kiinni elämässä. Toukokuussa vein Kaisan tutustumaan sukuuni: isäni vietti 85-vuotispäiviään. Olin onnellinen, kun Kaisa oli niin mieluisa vieras isälleni. Muutaman viikon kuluttua matkustimme taas sukutapaamiseen: isäni hautajaisiin. Pikku- Kaisa teki täyden työpäivän lohdutellen isää ja vaaria kaipaavia.

Seuraavat vuodet olin vuoroin töissä, vuoroin sairaslomalla. Kaisalla oli leikkikavereina kaksi kisulia ja myöhemmin niiden pentuja. Mitäpä teimme Kaisan kanssa? Oltiin ja eleltiin. Käveltiin metsissä lähellä ja kaukana, hiihdeltiin ja soudeltiin ja taas käveltiin. Kaisa otti alusta asti erityiseksi työtehtäväkseen henkisen virkeyteni säilyttämisen. Minun täytyi oikein ponnistella että olisin pysynyt sen hyväntahtoisen ja rakastettavan oveluuden perässä.

Syksyllä 1997 oli pitkällä sairas- ja toipumislomalla. Elämä alkoi näyttää valoisammalta. Tyttäreni olivat kiinni elämässä, olin isoäiti ja olo tuntui kohentuvan. Kyllä se tästä. Siispä päätin teettää Kaisalla pennut, ihan vain huvin vuoksi. Toisin kuitenkin kävi, Kaisan pennut joutuivat heti vaativaan työhön.

Vaaleat karvakerät - joulun valot

Pari viikkoa ennen joulua saimme tietää, että Heli, nuorimmaiseni, sairasti jotain vakavaa veritautia, pahaa vai pahinta, sitä emme vielä tienneet. Puristavaa pelkoa, häilyvää toivoa. Heli pääsi joulupäiviksi maalle luokseni. Perheen ja suvun joulunvietto rakentui pikkukoirien varaan. Niitä oli hyvä pitää sylissä ja helliä, kun mieli oli raskas. Niiden temmellyksen avulla saatoimme iloita. Vietimme lämpimän ja valoisan joulun, koiranpennun tuoksun sekoittuessa kuusen ja kynttilöiden tuoksuun.

Milla - syksyn lämpö

Elokuun lopulla 1998 selailin sunnuntaiaamuna Hesaria. Helin kuolemasta oli kulunut neljä viikkoa. Silmiini osui ilmoitus: myytävänä paimensukuinen lapinkoiratyttö. Siinä silmänräpäyksessä tiesin, että hommaisin koiranpennun, heti. Olihan minulla toki Kaisa, mutta Kaisa oli jo liikaa minun koirani. Ahdistavan kevään ja tuskallisen kesän läpi se oli tarkkaavaisena ja huolestuneena seurannut oloani. Olin kesän alussa jäänyt sairaseläkkeelle, joten käytännön pulmia ei olisi. Niinpä ajaa hurautin Pyytivaaraan hakemaan itselleni työkoiraa - ja Kaisalle apulaista.

Niin tuli taloon aurinkosilmäinen Milla, Minä-Myös-Milla-Magia.

Milla maailmaan tutustumassa
(kuva: Marjukka Nurmela-Antikainen)

Tuli töihin säilyttämään naurun ja ilon talossa. Se oli ihanan täynnä omaa koiranpennun elämäänsä, autuaan tietämätön surustani ja tuskastani. Milla ymmärsi hyvin mihin hommaan se oli hankittu: se oli niin tohkeissaan ja tosissaan kaikissa puuhissaan, että se oli kertakaikkisen naurettava. Milla riehaannutti Kaisankin huimiin leikkeihin. Vanhimmalle tyttärelleni Hannalle, joka oli menettänyt ainoan sisarensa ja rakkaimman ystävänsä, Millasta tuli erityisen läheinen, hänen oma nallekarhunsa. Kun saman syksyn lokakuussa sain tiedon rakkaan ystäväni ja erätoverini kuolemasta, minulla oli lohduttaja molempien käsien alla.

Mitäpä teimme Kaisan ja Millan kanssa? Oltiin ja elettiin. Käveltiin metsissä, hiihdettiin, soudeltiin, melottiin kanootilla ja taas käveltiin.

Huiskivat hännät - lohdun tuulet

Pelkäsin Helin kuoleman jälkeistä kesää, sen pimeyttä. Niinpä teetin Kaisalla pentuja, ja ankarien muistojen kesässä meillä oli neljä hallavaa, pehmeää työharjoittelijaa. Selvisin kesästä.

Tiedän, että koirani ovat ihan tavallisia koiria. Minulle ne ovat antaneet voimaa rauhallisella ja ystävällisellä olemuksellaan; niinpä olen lainannut niitä myös ystävien ja tuttavieni lohdutuskoiriksi. Ne istuvat myötätuntoisina pitkiä hetkiä siliteltävinä, kuunnellen murheen ja kaipauksen tuntoja. Tähän työhönhän ne ovat oppineet pennusta pitäen.

Menen koirien kanssa tapani mukaan hetkeksi ulos päivän päätteeksi. Seison pimeässä pihassa kuunnellen metsän huminaa ja katsellen tähtiä. Kaisa tulee viereeni. Kumarrun silittämään sen silkkiturkkia ja puhelen ääneen: "Monesta me on menty yhdessä läpi." Silloin työntyy käteni alle toinen silkkipää. Naurahdan: "Milla - Myös". Hännät huiskivat, katseet tavoittavat katsettani kuin yrittäen lausua runoilijan sanoin:

"mitä muuta on elämä
kuin poloista rakkautta
kaiken kuoleman uhalla."

(Reviiri 4/2000)