Tämä ei ole enää kivaa!
Tositarina siitä, miten kaikki on aina aloitettava alusta.
Henkilöt (aakkosjärjestyksessä):
Talon vakituiset asukkaat: Emma-kissa (melkein vanhus), Kaisa-koira (melkein vanhus), Leila-ihminen (melkein vanhus), Milla-koira (aikuinen), Nukka-koira (pentu) ja vierailija: Piitu-koira (nuori aikuinen).
Talvinen aamu, ikkunasta näkyy jo auringon säteitä. Istun yläsängyssä ja tajuan, etten haluan mennä alas. Lattialla minua odottaa neljä koiraa. Vihaisiako? – ei suinkaan, vaan täynnä rakkautta ja iloa. Hyppien, haukkuen ja riekkuen onnesta, kun olen viimeinkin herännyt ja uusi ihana päivä alkaa. Kiemurrellen, hännät heiluen ja suussa tuomisia: kenellä sukka, kenellä oma makuuviltti. Tämä ei ole enää kivaa. Ne saartavat minut, ovat kimpussani, jos menen alas. Toinen, joka ei halua poistua yläsängyn turvasta, on Emma-kissa. Se on hiljainen ja vaatimaton olio, joka ei pidä ylenpalttisesta huomiosta, oli se kuinka ystävällistä tahansa. Niinpä kykimme Emman kanssa turvapaikassamme ja pistämme viisaat päämme yhteen. Tilanne täytyy analysoida ja ratkaista, näin ei voi jatkua. Emma vahvistaa päätöksemme hurauttamalla äänekkään kehräyksen.
Mitenkäs tässä on näin päässyt käymään? Tavalliset aamurutiinimme ovat olleet sellaiset, että Kaisa ei välitä edes nousta nukkumapaikaltaan, heiluttelee vain häntäänsä huomeneksi. Milla on tullut rauhallisesti moikkaamaan, koskettaen kevyesti kuonollaan alas ojentuvaa jalkaani "suutelen varpaitanne, madame". Nukka on häärännyt ympärillä lelu suussaan. Piitu, joka on ollut meillä usein hoitokoirana (ja synnyttänyt ja hoitanut muun muassa Nukka-pennun meillä) on tervehtinyt minua korvat littanana, sukka suussa. On ollut hiljaista ja rauhallista, olen tallustellut kahvin keittoon ja päivä on voinut alkaa. On toki tunnustettava, että Nukan myötä Emma on viivyttänyt laskeutumistaan, yleensä se odottaa että Nukka on päästetty ulos.
Ja nyt tämä hulina. Samanlaiseksi karmeaksi riekkumiseksi on mennyt ulosmenokin. Päästän koirat ulos, puen ulkovaatteet päälle, astun ovesta pihaan ja silloin se alkaa: hyppiminen ja riehuminen. Kaisa ja Piitu haukkuvat ja komentavat minua (!), Milla ja Nukka hyppivät päälle. Missä ihmeessä ovat minun rauhalliset ja hyvin kasvatetut koirani? Samaa kyselee varmaan Emma, joka on tottunut siihen, että Kaisa, Milla ja Piitu kohtelevat sitä rauhallisesti. Yhtäkkiä Emma onkin tilanteessa, jossa sen perässä juoksee pienen riiviön lisäksi Milla ja Piitu jahtaa- , siis paimentamassa sitä. Ja Kaisa haukkuu ja haukkuu.
Mitä on tapahtunut? Onko Nukka villinnyt kaikki? Onko Piitulle noussut pennut päähän? Onko Kaisa tullut vanhuuden höperöksi? Milla onkin aina ollut yllytyksille altis. Sen verran olen koirakirjoja lukenut, että tiedän näitä tapauksia esiteltävän luvuissa Ongelmia. Olenko minä nyt ex-alfa, syrjäytetty pomo? Vai onko tämä sitä samaa lepsuilua, jota huomaan harrastavani elämässäni ja jota koirani osaavat mainiosti käyttää hyväkseen (pysähtyminen muuttuu hidastukseksi, posti pudotetaan pikkuhiljaa kauemmaksi ja kauemmaksi määränpäästä jne)? Oli niin tai näin, haluan entisen meiningin takaisin. Kertaan ohjeet mielessäni. (Lähdekirja: Jane Fennell Kuuntelen koiraani. Pidän tuosta kirjasta, koska siinä on kaikkiin ongelmiin aina samat yksinkertaiset ratkaisut).
Ryhdistäydyn ja lähden kahvin keittoon. Kuljen kamarista tupaan tyrkkien ja tuuppien koiria irti itsestäni. En puhu enkä pukahda. Käännän selkääni ja katselen kattoon. Ulkona noudatan samaa ohjelmaa, pyörin kuin väkkärä kääntyen pois koirista ja katselen pilvimuodostelmia. Seuraavana päivänä sama ohjelma. Nyt se onkin vaikeampaa. Huomaan Kaisan nöyristelevän ja Millan nöyrän ilmeen, kun ne pysähtyvät eteeni, ei mitään ryntäilyä. Pinnistän voimani ja käännän katseeni pois. Kolmantena aamuna kävelen kamarista tupaan koirankaan koskematta! Ulkona joudumme jatkamaan harjoituksia pitempään, Kaisa ja Piitu räksyttävät. Mielelläni ajattelisin, että ne komentavat Nukkaa, mutta miksi ne silloin tavoittaisivat minun katsettani? Varmuudeksi jatkan selän kääntämistä.
En toki ole unohtanut Emmaa. Koska en osaa kouluttaa kissaa esittämään välinpitämätöntä, keskityn koiriin. Kun Emma tömähtää lattialle ja kolmen koiran kynnet rapsahtavat syöksyyn, kutsun koirat herkkupaloille. Nyt Kaisakin on liittynyt joukkoon. Emma oppii nopeasti, että niin kauan kun toistelen "Kaisalle, Millalle, Piitulle ja Nukalle, istu, tassu", se voi kulkea lattioilla rauhassa. En ole varma mitä koirat oppivat.
Tarinalla oli siis onnellinen loppu. Noista tapahtumista on kulunut kuukausi ja kaikki on sujunut mukavasti. Tosin sattuneista syistä tänä aamuna kuljin tupaan kattoa ja seiniä tuijotellen...
(Reviiri 1/2006)
