spacer (1K)

Pahvipesästä synkkään kuusikkoon

Pahvipesän asukkaat ja vartija

Heinäkuisena aamuna herään siihen, kun mumminpoika Aapo nykii minua: " Mummi, mummi, mikä ääni tuo on?" Vastaan unen pöpperössä: "Nukutaan vaan, ei siellä mi-..". Sitten muistan: "Menepä katsomaan mikä ääni se on!" - "Koiranpennut!!!" Vilahduksessa poika kipuaa alas.

Siellähän ne pesässään inisevät edellisyönä syntyneet, hartaasti odotetut Kaisan pennut. Kaisan ja pentujen pesä on rakennettu suuresta, kodinkoneliikkeestä hommatusta pahvilaatikosta. Yhdellä sivustalla on koiranmentävä aukko ja kattona on iso pöytäliina. Pesä on talon perimmäisessä nurkassa, madalletun parvisängyn alla. Laatikko on jo vähän nuhjuinen, Kaisa hoitaa siellä neljättä pentuettaan.

Pari ensimmäistä päivää Kaisa on pesässä tiiviisti, juuri ja juuri suostuu käymään ulkona tarpeillaan - ruuan tarjoilen sille pesään. Käyn silloin tällöin laatikolla, puhelen Kaisalle ja silitän hiljaa pentuja, annan niiden nuuhkia käsiäni. Milla-koira on uskollisesti pesän lähellä. Vieraille pentuja esitellään ottamalla pesän katto pois. Kaisa suhtautuu katselijoihin hyvin rauhallisesti ja jos se osoittaa hermostumisen merkkejä, alkaa läähättää, suljen katon - pesän turva taattu.

spacer (1K)
Pennut pesässä

Kaksi ensimmäistä viikkoa pennut nukkuvat, syövät ja vipeltävät pesän rauhassa. Kaisa tulee jo tuvan puolelle kun pennut nukkuvat, mutta heti jos joku - ihminen, koira tai kissa - menee kamariin, Kaisa kiirehtii pesään. Ulkoa tultaessa Kaisa kipittää huolekkain äiti-askelin suoraan kamariin - ja Milla täsmälleen samoin askelin perässä.

Silmät auki - pesästä pois

Kaksiviikkoisina pentujen silmät aukenevat. En tiedä, mitä ne vielä näkevät, mutta minusta tuntuu mukavalta tavata ne silmästä silmään. Touhu pesässä alkaa kiihtyä. Taaperretaan pitempiä matkoja, yritetään leikkiä keskenään ja möngitään touhukkaasti pesäaukolle, kun joku kurkkii. Kaisa käy syöttämässä ja hoitamassa lapsosensa, mutta viettää muuten aikaansa jo pesän ulkopuolella kamarissa tai tuvassa. Kaisa lähtee minun ja Millan kanssa jo pitkillekin lenkeille.

Viikkoa ei ole kulunut silmien aukeamisesta, kun pikkukoirat jo viipertävät pitkin kamaria. Millan pentuaika alkaa! Olen kyllä nostanut pentuja Millan nuuskittavaksi jo aiemmin, mutta se on suhtautunut niihin hyvin varoen. Minulla on ollut sellainen olo kuin Milla tietäisi, ettei vielä ole sovelias aika. Samalla tavalla pentujen isosisko, naapurin Hilppa pysytteli pesäaukosta kaukana, kun päästimme sen kamariin. Porokoirapoika Aihki sen sijaan ryntäili pesän luo ja sai Kaisalta pienen varoittavan murahduksen. Muuten Kaisa suhtautui normaalin ystävällisesti näihin tuttuihinsa. Tuttujen ihmisten Kaisa antaa jo jäädä katselemaan pentujaan ominpäin.

Ulos!

Elokuun on hyvin lämmin ja vien pennut ulos kolmiviikkoisina. Kannan ne nurmikolle oven suuhun ja lasken maahan. Kolme tyttöä lähtee täysillä eteenpäin, poika kiipeää syliini, istuu siinä hetken ja juoksee sitten pihalle.

spacer (1K)
Vauhti päällä
Kuva: Riitta Snellman

Vietämme kesäisiä päiviä ulkona: pennut leikkivät keskenään ja Millan kanssa, Kaisa syöttää niitä, viipyilee niiden seurana. Nukahtaneet pikkukoirat kannan sisälle : etteivät opi kokonaan ulkokoiriksi!

Aluksi pennut pysyttelevät oven lähettyvillä, oppivat käväisemään sisällä (meillä ei ole rappusia) ja syöksymään taas nurmikolle. Valloitettu alue suurenee monia metrejä päivässä: löytyy hyvät kaivuupaikat, kävyt, risut, sammalet, talon alle johtava kolo (ei, ei sinne!), veräjäpuu, jonka takaa on mukava haukkua toista samanmoista ja isojen koirien aitaus, jonne olisi niin ihana päästä.

Pihan reunalla on sorakasa ja eräänä päivänä Kaisa vie pentueensa sinne ja alkaa kaivaa. No, pennuthan tekevät työtä käskettyä ja Kaisa asettuu istumaan hiekkakasan reunalle kuin paraskin lähiöäiti. Sorakasa onkin ihmepaikka pennuille: ne tuijottavat äimistyneinä kasan päällä, kun maa valuu alas. Sorakasa pysyykin yhtenä suosikkipaikkana koko pentujen täälläoloajan.

Sitten keksitään lampaat - porukka jähmettyy paikoilleen hetkeksi ja pinkaisee tutulle alueelle. Hetken perästä palataan katsomaan, mitä siellä oikein oli. Muutamassa päivässä ollaan jo lammasaitauksen reunalla - minun, Kaisan ja Millan turvallisessa seurassa. Ensimmäiset tapaamiset on hiljaisia, mutta sitten joku alkaa rehvakkaasti haukkua ja muut liittyvät kuoroon. Lähestytään ja peräännytään. Lampaat työntävät päätään aidan läpi uteliaina. Sitten poikanen lähestyy lammasta matalana , nöyristellen ja nuolaisee sitä muutaman kerran. Sekä lampaan että pikkukoiran hännät heiluvat.

Ulkona tavataan myös ihmisiä: lapsia ja aikuisia, miehiä ja naisia, isoja ja pieniä. Ja kaikki on yhtä ihania! Aina on vähintään yksi pentu kiipeämässä heti vieraan syliin. Hauskaa on että se yksi on kuka kulloinkin. Ei edes nokikolari isoine imureineen lannista pikkukoiria.

Tavataan koiria. Tuttujen Hilpan ja Aihkin lisäksi oudompia koiria: Onni on iso ja niin kiinnostava, isoveli Jimi on kuin luontainen lapsenvahti. Itsetietoinen Manta, vanha neiti, on kuitenkin kaikkein jännittävin. Sen ympärillä juostaan ja haukutaan lujasti, eikä millään meinata uskaltaa lähestyä. Poikapentu ratkaisee tyylilleen uskollisena tilanteen: matalana, häntä heiluen ihan Mantan eteen ja selälleen. Lopulta tytötkin pääsevät haisteluetäisyydelle. Muutama kummallinen koirakin pistäytyy - ne eivät ole kiinnostuneita pikkuisista. Sitä pentujen on selvästikin vaikea käsittää.

Sisätiloista tutut kissatkin liikkuvat pihalla. Pennut on oppineet suhtautumaan suhteellisen rauhallisesti kissoihin, mutta ulkona kohdatessa riemu on vähän liian iso : juntturoiksi kasvaneet pennut hautaavat kissat alleen. Milla juoksee apuun, mutta pennut vaan riehaantuvat enemmän. Rauhoitan tilanteen eli pennut.

Alkuaikoina Kaisa seurailee, mitä vierailijat puuhaavat pentujen kanssa. Ajan kuluessa Kaisasta tuntuu olevan täysin yhdentekevää, ketkä hänen lastensa kanssa seurustelevat. Ja minne pennut menevät! Ilmoitan Kaisalle, että pikkukoirat ovat karkaamassa pihasta. Kaisa katsoo minua: " Jaa, jaa, sellaista se elämä on." Eli minä paimennan pentuja. Onneksi Milla auttaa joskus.

Opiskelua

Pesän ulkopuolella on paljon opittavaa. Ensimmäiseksi Kaisa -äiti opetti lapsilleen, että sen ruokaan ei ole pennuilla asiaa. Sain juuri ja juuri hillityksi itseni, etten puuttuisi Kaisan kasvatukseen: niin rumasti se murisi pikkuisille. Vaan eipä tarvinnut murista toista kertaa. Toiseksi Kaisa opetti pennuilleen, että aina ei sovi tulla imeskelemään maitoa. Nämä murahdukset kyllä karkottivat pennut, mutta eivät toki estäneet niitä yrittämästä aina uudestaan. Muuten Kaisa ei pentujen elämään puutu, antaa repiä hännästä ja korvista ja kun kyllästyy, ravistelee vain pennut pois. Milla ja Hilppa hoitavat pentujen leikittämisen. Milla kärsi pari viikkoa häntärauhasen tulehduksesta ja vältteli pentuja. Hilppa oli mielissään - pennut olivat sen.

spacer (1K)
Hilppa ja pennut

Pentujen ollessa noin neliviikkoisia Kaisa hylkää pesän, se imettää ja hoitaa pentuja aina pesän ulkopuolella. Silloin vaihdan pahvipesän rautapesään: kookas näyttelyhäkki peitetään isolla pöytäliinalla. Kun jätän pennut yksikseen taloon, suljen häkin oven. Siellä ne ovat turvassa. Pentujen kasvaessa ja villiintyessä suljen häkin myös yöksi. Avaan sen aamulla, kun Kaisa vinkuu häkin edessä. Mutta yöllä, kun pennut vinkuvat, painan vain julmana tyynyä korvan päälle. Aika pian ne oppivat, että häkissä nukutaan.

Pikkukoirat opiskelevat ahkerasti ihmisten tapoja ja kieltä. Ne oppivat nimensä "Pikkukoira, Pikkukoira" ja ryntäävät innokkaana laumana hakemaan namia. Ne oppivat "mennään ulos", tästä opista ei tarvitse antaa namipalkkaa. Ne oppivat hiljentymään pariksi sekunniksi, ennenkuin ovi avataan. Ne oppivat "sisälle!" kutsun ja erityisesti sanan "syömään". Ne oppivat alustavasti sanan "ei" ( ei talon alle, ei vajaan, ei tielle, ei johtoihin). Kun pennut alkavat osoittaa väsymisen merkkejä, sanon niille: "nyt levätään, kaikki lepäilee". Kun tätä on tarpeeksi toistettu, pennut sen kuultuaan menevät lepopaikoilleen, joskus yhteen kasaan, joskus kuka minnekin. Ne eivät välttämättä ryhdy lepäilemään, mutta yrittävät kuitenkin. Kiihkeimpiä on joskus nukutettava sylissä!

spacer (1K)
Milla ja pennut
Kuva: Kirsti Lilja

Siisteyskasvatus onkin kauniin kesän ansiosta helppoa: mitä enemmän ollaan ulkona, sitä useampi pissa ja kakka tehdään ulos. Aina kun huomaan, kehun suoritusta. Sisällä on tietysti sanomalehdet. Ajan mittaan suosituimmat ovat ulko-oven edessä. Mitään kunnioitusta näitä pissapapereita kohtaan ei tietenkään tunneta - niitä riepotetaan pitkin, poikin ja niiden kimppuun hyökkäillään.

Kauas!!!

Pihalla ja sisällä on vilskettä. Pikkukoirat telmivät, juoksentelevat, haukkuvat ja tappelevat. Ulkona kääntelen päätäni ja lasken: yksi, kaksi, kolme.....neljä. Kaikki neljä tulevat kuitenkin iloisina luokseni, kun huutelen: "pikkukoira, pikkukoira, tule!" Ne tulevat jopa lampaiden luota, vaikka lampaista, ja erityisesti Riku-pässistä on tullut niiden paras kaveri. Rikua voi nuolla, sille voi haukkua eikä se ole moksiskaan vaikka sitä vetää ja pureksii villoista. Merkkejä muutoksesta on ollut havaittavissa, silti tuntuu että uusi vaihe alkaa yhtäkkiä, kun pennut täyttävät 7 viikkoa.

Nyt mennään lujaa ja kauas! Huutelen perään, saattaa olla että joku kääntyy katsomaan, tuumaa hetken, mutta jatkaa sitten matkaansa. Lampaiden tervehtimistä on tullut hikinen homma (minulle): yksi pentu nuolee lammasta, kaksi yrittää sisään aitaukseen, tietysti eri kohdista, ja neljäs päättää lähteä toiselle puolen pihaa. Kaikki mikä on pihapiirin ulkopuolella on kiinnostavaa. Koetan selittää pikkuisille, että niillä on lähes hehtaarin alue käytettävissä, eikö se riitä?

Pari kertaa Kaisa lähtee kuljettamaan pentuettaan metsään. En tiedä, aikooko se eksyttää ne vai opettaa jotain tärkeää. Kutsun Kaisan takaisin ja pennut tulevat nätisti myös. Mutta eipä aikaakaan, kun pikkukoirat suunnistavat sorakasan takaiseen metsään, jossa on ensin lepikkö ja sitten synkkä kuusikko. Kutsun ja huutelen pentuja. Vilkaisevat taakseen: "äiti sanoi että tänne saa mennä!" ja katoavat kuusten katveeseen. Jään odottelemaan, tietysti huhuilen välillä. Tulevathan seikkailijat takaisin ja sitten juoksemme peräkanaa pihalle - ja kehut ja namit.

spacer (1K)
Piilossa

Kaisan suhtautuminen pentuihin muuttuu myös. Aiemmin se ei ole piitannut pentujen keskinäisistä leikeistä. Nyt se käy silloin tällöin erottamassa tuliset taistelijat: työntää kuononsa niiden väliin. Kaisa aloittaa myös järjestelmällisen pentukoulun. Se on yksilöopetusta, johon joutuva oppilas vedetään erilleen muusta porukasta. Sitten äristään, hyökätään ja alistetaan. Pentu saattaa yrittää paeta oppitunnilta, mutta Kaisa ottaa sen kiinni ja jatkaa, kunnes lopettaa opetustuokion itse. On huvittavaa katsoa näiden oppituntien alkua. Kaisa suunnistaa kohti telmivää pentulaumaa, määrätietoisin askelin. Ja pentu tunnistaa ne askeleet! Voi ei, ei nyt!

Kaisan ja Millan keskinäiset leikit käyvät hurjannäköisiksi. Mietin ovatkohan nekin jotain opetusta? Kaisa ja Milla kisailevat, ärisevät, juoksevat, hyppivät, kaikki neljä pentua ympärillä haukkuen ja yrittäen päästä mukaan. Suljen silmäni ja huudan isoille koirille: "varokaa pikkukoiria!"

Maailmalle

Muutamaa päivää ennen pentujen luovutusta mumminpoika Aapo tulee käymään ja katsomaan millaisia koiria pikkiriikkisistä on kasvanut. Kohta kuuluu onnellinen huokaus: "kato mummi, tää on ruvennut minun koiraksi". Yhden illan aikana Aapolla on jo neljä omaa koiraa, vuorotellen tai yhtäaikaa. Aapo jaksaa suhtautua hyvin lempeästi ja rauhallisesti pikkukoiriin, vaikka sisällä kaikki rakennelmat täytyy tehdä pöydällä, ja vaikka ulkona rakennelmat kaatuvat (hups, pyörremyrsky) ja ennenkaikkea vaikka mummi ei pysty kunnolla keskittymään työmaaleikkiin, kun hänen täytyy koko ajan vilkuilla ympärilleen ja hokea: yksi, kaksi, kolme.....neljä. Vaikeimpia ovat keskustelut aiheesta: "Miksi mummi et voi antaa minulle yhtä koiranpentua? Tai sitten Millaa?"

pentupotretti (24K)
Kuva: Kirsti Lilja

Kahdeksan viikkoa täyttyy ja pikkukoirat lähtevät kukin omaan kotiinsa. Voi haikeutta ja voi rauhaa.

Olemme Kaisan ja Millan kanssa nauttineet normaalielämästä muutaman viikon. Kuulen uutisia, että siellä ja siellä on koiranpentuja. Hirvittävä kateudenpistos- miksi ei meillä. Voikohan koiranpentuihinkin kehittyä riippuvuus?
(Reviiri 4/2002)