Meidän Milla

Tokihan olin huomannut, että Reviirissä on palsta Vanhat ja viisaat, ja että siihen haetaan esittelyjä. Mutta kesti tovin, ennen kuin havahduin: hyvänen aika, meidän Milla on jo yli yksitoistavuotias! Milla, joka saa pentumaisia leikkikohtauksia ja pyörii ilosta itsensä ympäri. Milla, joka on koko ikänsä ollut lauman kiltti, huoleton hupakko.

Millassa on aina ollut hiljaista sopeutumisen viisautta – se tahtoo olla kaikessa mukana ja hyväksyttynä. Tässä se onkin onnistunut – onko helpompaa ja kiltimpää koiraa olemassakaan?

Iän ja kokemuksien myötä on Millalle kirkastunut elämän tärkeät arvot: ruoka ja rauha. Ruoka ehkä ekalla sijalla. Ruuan tähden Millasta löytyy oveluutta ja jämäkkyyttä. Muuten sille on yhdentekevää kuka on pomo tai muu alfa eläinlaumassa. Ensin laumanjohtajana oli Kaisa ja nyt on Nukka. Millalle ihan sama, kunhan se saa olla mukana. Jos isommassa laumassa muille koirille tulee keskenään jotain kinaa, Milla vetäytyy syrjään, rauhaan.

Milla on aina ollut varsinainen laumasielu. Ensin se juoksi metsissä Kaisan kanssa, sitten Nukan mukana. Yksin se ei retkeile. Yhdessä rynnätään oravaa haukkumaan ja joskus onnekkaasti kohdataan jänis, jota voi juoksuttaa. Ei paina ikä jalkoja eikä järki päätä pakota. Onneksi nykyään useimmiten molemmat koirat pysyvät hyvin mukana metsissä ja pelloilla käveltäessä - Milla lähempänä, Nukka kauempana. Mitä enemmän on muita koiria retkillä mukana, sitä kauemmaksi Nukka erkanee ja sitä lähempänä Milla pysyy. Nukan motiiveista en tiedä, mutta Milla on selvästi miettinyt asian: kun on paljon koiria, aina jotakuta huhuillaan takaisin. Ihan sama, huudetaanko Aihkia vai Hilppaa, Raikua vai Lempiä, Vappua vai Nukkaa, se joka tulee ensimmäiseksi kutsujan luokse, saa varmasti namin. Ja se on tietysti meidän Milla – vanha ja viisas.

Milla on siis järjestänyt elämänsä huolettomaksi, rauhalliseksi ja turvalliseksi. (Ruokaa se ei kylläkään omasta mielestään saa koskaan tarpeeksi.) Ja joka ikinen ilta, huoli valtaa Milla-raukan mielen. Sen täytyy oikein päästää muutama hätääntynyt vinkaisu. Meillä on iltarituaali. Päivän päätteeksi otan koirilta pannat ja annan ohuet puruluut, ”hampaanpesutikut” . Otan pannan ensin Millalta ja rapsuttelen sitä (kesällä teen punkkitarkastuksen). Sitten teen saman Nukalle. Millan valtaa epäusko ja vinkuu hädissään. Tutkien Nukan turkkia, puhun Millalle: ”Olet saanut joka ilta tikun yli 11 vuotta ja saat sen tänäänkin, no hätä”.

 

 Reviiri 4, 2009