Koiria ja karitsoita
Lemmikkilampaani Lempi ja Sirpa nauttivat viime kesänä ja syksynä komean Lempo-pässin seurasta. Lempokin kesyyntyi niin, että päätin koirieni Kaisan ja Millan kanssa unohtaa paimennusharrastuksen. Lampaat seurasivat minua, joskus koiria. Milla esitti lampaille leikkiin kutsuja ja saikin joskus nuoren Sirpan hyppelemään kanssaan. Lempo lähti omaan kotiinsa marraskuussa ja me jäimme odottelemaan seurauksia.
Aprillipäivän aamuna mennessäni koirien kanssa antamaan lampaille heiniä, huomasin Lempi-lampaan vierellä pikkiriikkisen karitsan, valkoisen uuhen. Koirat inisivät uuden tuoksun lumoissa. Kun Lempi oli syventynyt syömiseen, nostin pikkukaritsan Kaisan ja Millan nopeasti haisteltavaksi ja nuolaistavaksi.
Siitä pitäen koirat viettivätkin aikaansa vinkuen lampolan oven edessä! Tuntui, että karitsa kasvoi ja vahvistui ihan silmissä: nousi pystyyn, huojui ja hoiperteli ylipitkillä jaloillaan. Kaisa ja Milla olivat kiinnostuneita ja innoissaan. Kaisa niin paljon , että hyppäsi - aina kun silmä vältti - karsinaan hoitamaan pikkuista. Eikä suostunut millään käskyllä tai kehoituksella tulemaan pois, se oli nostettava sieltä.
Muutaman päivän kuluttua meille sitten muotoutuikin jo uusi lampaiden hoitokäytäntö: minä ruokin isot lampaat ja sillä välin koirat hoitivat karitsaa. Kaisa karsinassa ja Milla kurkotellen aitauksen yli. Kun Lempi-äiti lopetteli syömistään, nostin Kaisan pois. Ajatukseni oli, että Lempi saattaisi hermostua vieraista hoitajista, vaikkei se koirien läsnäolosta muuten piitannutkaan, vanhat tutut. Sitten eräänä päivänä Lempi lopettikin yllättäen kauran hotkimisen ja kääntyi Kaisan hoivissa olevaan karitsaansa kohti. Ja Kaisa murisemaan! Nappasin Kaisan syliini ja pidin pitkän selostuksen siitä, kenen lapsesta on kysymys. Kun karitsa kasvoi niin, että se osasi jo itse tulla koiria tervehtimään, molemmat koirat ja Lempi hoitivat sitä sulassa sovussa .
Sirpa-lampaan karitsa syntyi sunnuntai-iltana muutama viikko myöhemmin. Mustavalkoinen pikku pässi, joka synnyttyään vaikutti hyvin topakalta. Sirpa näytti hoitavan sitä hyvin. Mutta seuraavana aamuna mennessämme lampaiden luo, pikku pässi makasi velttona, Sirpa yritti tökkiä ja pukkia sitä ylös. Otin karitsan ja juoksin soittamaan eläinlääkärille ja naapurin Tertulle, jolla on vankka lammaskokemus. Karitsa käärittiin lämpöisiin pyyhkeisiin ja peittoihin, kävin lypsämässä Sirpan (ensimmäinen lypsykokemukseni) ja ensin pipetillä ja sitten tuttipullolla syötettiin pikkuista. Karitsa sai nimekseen Roope, koska sen toisen silmän ympärillä oli musta rengas.
Kaisa ja Milla olivat koko ajan mukana hoidossa: nuolivat Roopea hellästi eivätkä väistyneet viereltä. Jouduin lähes pakottamaan koirat mukaani, kun oli piipahdettava postilla ja kaupassa. Hoidossa Roope alkoi virota, nosti päätään ja imi tarmokkaasti tuttipullosta. Yön torkahtelimme sitten lattialla: Roope, Kaisa, Milla ja minä. Kissat nukkuivat vieressämme sohvalla. Pikku-Roope alkoi heiketä aamuyöstä, ei auttanut vastalypsetty äidin maito, ei nuoleminen. Istuin sohvalla karitsa sylissäni, Kaisa ja Milla huolekkaasti Roopea hoitaen. Yhtäkkiä molemmat koirat lähtivät toiseen huoneeseen. Roope oli menehtynyt. Muutaman päivän koirat kuitenkin aina sisääntullessaan etsivät sitä.
Lempin valkoinen karitsa sai sitten nimekseen Ilona. Nyt Ilona on iso ja vankka. Kaisa ja Milla suhtautuvat siihen niinkuin ystävälampaaseen suhtaudutaan: tavatessa pestään korvat ja takapuoli.
(Reviiri 3/2001)
