spacer (1K)

Eka kerta

Hyvin pärjätään Helsingissä

Lähdemme kotipihasta aurinkoisena huhtikuun lauantaina. Minä ratissa, takapenkillä koirat turvavöissä ja takakontissa matkatavarat. Mieli on korkealla ja jännitys huipussaan: menemme kaikki kolme ensimmäistä kertaa katselmukseen, minä ajan ensimmäistä kertaa autolla Helsinkiin ja Kaisa ja Milla menevät ensimmäiselle vierailulleen suurkaupunkiin.

Toki olemme valmistautuneet matkaan. Kävimme Kontiolahdella koirakoulussa harjoittelemassa näyttelykävelyä ja Hammaslahden kirkolla harjoittelemassa ihmisten ilmoilla oloa. Lisäksi olen katsonut kartasta, että Lahdesta näyttää menevän suora tie Helsinkiin.

Teemme matkan pitkän kaavan mukaan. Kyläilemme, yövymme matkalla. Varhain sunnuntaiaamuna suuntaamme Heinolan Lusiin. Olemme perillä tosi hyvissä ajoin. Kartanon pihalla ei näy ketään, ei ihmisiä eikä koiria. Löydän kuitenkin kahvipaikan ja päivän seikkailu voi alkaa. Lähdemme kävelemään metsätietä ja ennätämme tehdä mukavan lenkin.

Palattuamme onkin kartanon ympäristö herännyt eloon. Mökkien pihoilla näkyy koiria ja ihmisiä, naruilla merkittyihin kehiin kannetaan pöytiä ja tuoleja, autoja saapuu, tuttuja ilmestyy koirineen. Tunnelma on iloisen hyörivä ja kuitenkin rauhallinen. (Päivän päätyttyä tajuan sen minkä jo aamulla aistin - erinomaisen hyvin järjestetty tilaisuus. Kiitos asianomaisille!) Ilmoittaudumme ja saamme jo ensimmäiset nauhat remmeihin.

Ohjelma alkaa. Sidon Millan puuhun ja lähden Kaisan kanssa kehään. Kävelyt me osataan, mutta seisominen… Katson kadehtien koiria, jotka seisovat uljaina, katse valppaasti ohjaajassa. Eniten jännitän sitä, että Kaisa päättää esittää "piestyn koiran" roolinsa. Silloin se seisoo naama minuun päin, häntä piilossa, korvat littanana, pää alhaalla ja ympärilleen vilkuillen: "näettekö mikä onneton koira tässä". Kaikki menee kuitenkin hyvin, Kaisa seisoo ryhdikkäänä yleisöä (poismenoväylää?) katsellen. Ja punainen nauha.

Eipä aikaakaan niin on Kaisan vuoro jäädä puun juureen. Lähdemme Millan kanssa nuorten kisoihin. Taas jännitän seisomista ja teen tuhat pyhää päätöstä harjoittelusta. Mitenkähän meidän Milla pärjää; se kun on oikea himoistuja. Se istahtaa hämmästyksestä, säikähdyksestä, ilosta ja aina kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Selvitämme esittelyseisonnan liikehtien koko ajan pikkuisen - ja taas punainen nauha.

Tapailemme koiria ja ihmisiä, seisoskelemme ja kuljeskelemme. Huomaan, että Millan silmät alkavat lupsahdella. Päivä on puolessa välissä. Loppukehäthän ovat vasta iltapäivällä. Päätän lähteä koirien kanssa vähän sivummalle, metsään, tuttuun ympäristöön. Istahdamme koivikkoon, katselemme puita ja järven jäätä. Kentältä kuuluu kovaäänisen kuulutus: "Koira numero 67 heti kehään 2". Numero kuusikymmentäseitsemän? Katson rintapieltäni: toisessa lapussa on numero 67. Kerään koirat ja lähden kävelemään kisapaikalle. Kovaääninen kaiuttaa: "Leila Snellman välittömästi kehään 2". Pistän juoksuksi. Puuskuttaen koetan saada selville kummasta koirasta on kyse. Asia selviää ja liitymme Millan kanssa esittelyjuoksijoihin. Kaisan loppukilpailua odotellessa emme poistu kymmentä metriä kauemmaksi tapahtumapaikasta.

Osallistumme vielä "kaunein häntä" -kilpailuun . Hauskemmassa kilpailussa en ole ennen ollut mukana. Monta kymmentä koiraa kiertää isoa kehää juosten, kävellen, välillä pysähdellen ja kasaantuen rykelmiksi. Esittelijät naureskelevat ja hihkuvat, yleisö on innoissaan. Ja keskellä rinkiä nuori herttainen poika yrittää tehdä päätöstä. Ensin löytyy viisi kauneinta häntää. Valinnat perustellaan osuvasti. Ja sitten kaunein häntä ja raikuvat aplodit. Olemme tässä vaiheessa jo yleisön joukossa, mutta taputan Kaisalle onnittelut: on se hienoa kun lapset menestyy.

Päivästä jää mukava tyytyväinen hyrinä mieleen. Olen katsellut ihaillen tuomareiden toimintaa. Maallikkona olen perusteluista nähnyt, mitä valitut viisi koiraa ovat edustaneet. Tuntuu suorastaan, että olisin oppinut jotain. Erityisen vaikutuksen minuun tekivät kokeneet koiraihmiset, jotka koiriani katsellessaan sanoivat: minä jo katsoin, että tämä on sitä ja sitä sukua, on sen ja sen sukulainen. Päivä oli täynnä ihmisiä ja kaikenlaisia koiria: monen värisiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja äänekkäitä, nuoria ja vanhoja, ujoja ja rohkeita. Ihmettelin kyllä hiljaa mielessäni, miten kaikesta tästä koiraihanuudesta juuri minulle olivat osuneet ne kauneimmat ja ihanimmat koirat .

Jatkamme matkaa ja huristamme Helsinkiin. Ei mitään ongelmia, teen vain pienen kunniakierroksen Helsingissä ennen määränpäätämme. Tuskin olemme saaneet laukut sisään, kun Aapo (3,5 v) selittää innoissaan, että lähellä on koirapuisto: "Siellä koirat kakkii ja sitten lapiolla otetaan se kakka". Ihastunutta naurua.

Olin jännittänyt miten maalaiskoirani pärjäävät suurkaupungissa. Turhaan, siellä ne kulkivat kuin kotonaan ihmisten, pyöräilijöiden, autojen ja sorsien seassa. Maanantaina saatamme ja haemme Aapon päivähoidosta. Taisi olla koirille matkan kohokohta. Monia pehmeitä lapsenkäsiä paijaamassa ja silittämässä. Aapo taluttaa koiria mennen tullen: "Mummi, ihmetteleekö ne (ihmiset kadulla) kun pieni poika osaa taluttaa koiria?"

Tiistaina palailemme kotiin maailmalta. Ajaessani jäisiä, kapeita ja jyrkkiä teitä pitkin minua nolottaa, että jännitin ruuhka-Suomessa ajoa. Kotipihaan päästyään Kaisa ja Milla syöksyvät lumihankeen. Teemme vain pikkuisen hiihtoretken lähimetsässä ja käymme lepäilemään.

spacer (1K)
Koirat jäällä

Seuraavana aamuna onkin tavallinen arki. Herään, laitan kahvin tippumaan, annan kissoille ruokaa ja päästän koirat ulos. Pihalta alkaa kuulua riehakasta leikkihaukuntaa. Vilkaisen ulos. Hangenkuoret! Suuntaamme järvelle. Hanki kantaa hyvin koirat ja hiihtäjän. Aurinko paistaa. Lähestymme järvellä olevaa sulaa joensuuta. Tuskin uskallan ajatella, että olisikohan...Olisi! Joutsenet ovat tulleet. Neljä ensimmäistä keväänairutta uiskentelee sulassa. Jäämme katselemaan niitä, koirat ihan hiljaa. Milla istahtaa. Kotona taas.
(Reviiri 2/2000)